Olipa mainio päivä! Etukäteen ahdisti, kun tiesin että päivästä on tulossa pitkä ja rankka. Olin jo kiukutellut sitä että joudun matkustamaan tosi myöhäisellä junalla Savonlinnasta kotiin Kouvolaan, koska matikan luento loppui vasta puoli kuudelta. Aamulla kuitenkin ensimmäisellä luennolla minulle tarjoutui yllättävä mahdollisuus saada autokyyti Mikkeliin, niin että ehdin aikaisempaan junaan. Uhrauksena 20 minuuttia matematiikan luennon lopusta. Ei paha. Ja matkaseura oli hyvää, joten matka sujui siivillä. Junalipunkin olin ehtinyt ostaa etukäteen netistä, että ei tarvinnut kuin kivuta junaan. Sitten juna saapui Kouvolaan, valmistauduin junan ovelle, että pääsen niin pian ulos kuin mahdollista. Junan pysähdyttyä pinkaisin juoksuun(!!!) ja kipitin paikallisbussipysäkille. Aikataulujen mukaan bussi lähtee tasan samaan aikaan kuin juna tulee, eli useasti olen perävaloille vilkutellut. Ei kuitenkaan tänään. Tänään pysäkillä oli paljon ihmisiä, mistä päättelin että bussi ei ollut vielä edes tullut. Ja niin pääsin bussilla kotiin! Näin tämä päivä yllätti minut yltiöpositiivisesti.
Bussiin sattui vielä yksi mallasjuoman piristämä nuorimies, joka iloisesti toivotteli hyvää ystävänpäivää kaikille bussiin tulijoille. Hän halusi minua jututtaa ihastuttuaan ensin kirjavaan, jätelangoista neulottuun pipooni. Kerroin hänelle että suomalaiseen bussikulttuuriin ei kuulu olla iloinen, jututtaa muita ihmisiä ja ottaa katsekontaksia. Kommenttini huvitti häntä kuten oli tarkoituskin. Koska en suostunut useasta pyynnöstä huolimatta neulomaan hänelle kirjavaa pipoa, sovimme että hän ottaa langat ja puikot mukaan ensikerralla ja minä opetan hänet itse neulomaan piponsa. Siis pienen alkuvaivautumisen jälkeen tämä kotimatkani viimeinen taivalkin sujui ihan hupaisissa merkeissä. Tällaisen Ystävänpäivän iltana mietityttää, miksi ihmisten kohtaaminen, siis aidosti läsnäoleminen riippumatta siitä kuka se toinen ihminen on, on niin vaikeaa. Ja mistä kaikesta jäämme paitsi, kun suljemme vain suumme ja tuijotamme tyhjyyteen?
Bussiin sattui vielä yksi mallasjuoman piristämä nuorimies, joka iloisesti toivotteli hyvää ystävänpäivää kaikille bussiin tulijoille. Hän halusi minua jututtaa ihastuttuaan ensin kirjavaan, jätelangoista neulottuun pipooni. Kerroin hänelle että suomalaiseen bussikulttuuriin ei kuulu olla iloinen, jututtaa muita ihmisiä ja ottaa katsekontaksia. Kommenttini huvitti häntä kuten oli tarkoituskin. Koska en suostunut useasta pyynnöstä huolimatta neulomaan hänelle kirjavaa pipoa, sovimme että hän ottaa langat ja puikot mukaan ensikerralla ja minä opetan hänet itse neulomaan piponsa. Siis pienen alkuvaivautumisen jälkeen tämä kotimatkani viimeinen taivalkin sujui ihan hupaisissa merkeissä. Tällaisen Ystävänpäivän iltana mietityttää, miksi ihmisten kohtaaminen, siis aidosti läsnäoleminen riippumatta siitä kuka se toinen ihminen on, on niin vaikeaa. Ja mistä kaikesta jäämme paitsi, kun suljemme vain suumme ja tuijotamme tyhjyyteen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti