Potutuksen purkua

Eilen oli ihan kiva päivä, mutta hetkellisesti koin lievää potutusta. Olivat sitten kaupungin palkanmaksussa tulleet siihen tulokseen että maksoivat minulle viime keväänä liian suurta palkkaa ja tämän kuun palkasta oli sitten vähennetty viime kevään ylimääräiset. Outoa minusta tässä on se, että työsuhteeni katkaistiin kesäksi, ja nyt siis tasailevat edellisen työsuhteen aikana maksettuja palkkoja. Ilmeisesti niin voi tehdä, koska niin on tehty, mutta ei se kivalle tunnu. Varsinkaan kun sijaiset ovat muutenkin niin hyvässä asemassa. Esimerkiksi taas tulevana joulukuuna teen ihan yhtä monta päivää töitä kuin kaikki muutkin opettajat ja saan vain puolikkaan palkan siltä kuulta. Kyllä kasvattaa työmotivaatiota.

Eniveis, purin potutuksen taas yhteen kaularoikuttimeen. Tein siis uudet helmet.

Miksi kaiken pitää olla uutta?

Nyt kun pyrin ruokakaupassa jättämään kaupan hyllylle muoviin pakatut elintarvikkeet, olen alkanut tajuamaan paremmin mihin kaikkeen muovia käytetäänkään. Jostain syystä mieleeni pompsahti lasten lelut. Lapsilla on ihan tolkuttomasti leluja ja niihin käytetään ihan hirmuisesti muovia. En todellakaan väitä, että lasten pitäisi ilman leluja kasvaa, mutta miksi niitä tehdään koko ajan lisää? Eihän aikuiset enää leiki omilla leluillaan. Pienen päättelytoimenpiteen jälkeen tulin siihen tulokseen, että johonkin kerääntyy kasoittain käytettyjä leluja. Miksi siis kaiken pitää aina olla niin uutta? Miksi ajatellaan, että lapselle on ostettava uusia leluja? Miksei niitä vanhoja leluja voi kierrättää? Saapa lapsi uuden tai jo käytetyn lelun, on se hänelle ihan yhtä uusi sillä hetkellä. Ja muutaman päivän päästä lelu on hänelle vanha, olipa se uutena hänelle annettu tai ei. Käytetyillä leluilla leikkiminen voisi myös opettaa käsittelemään omia tavaroita arvostaen. Tottakai lapsen on saatava leikkiä. Varmasti jokaisen tytön on esimerkiksi päästävä pesemään ainakin yhden nuken hiukset, ainakin kerran. Mutta tarvitseeko jokaista ponia sotkea tussilla, vain siksi että omilleen saa niin tehdä? Ja sitten se määrä. Myös siinä voisi ihmiset käyttää vähän harkintakykyään. Sen sijasta että ostettaisiin lapselle uusi lelu aina kun lapsi sitä pyytää, voitaisiin yhdessä keksiä uusi leikki niillä vanhoilla leluilla. Kehittyisi lapsen luovuuskin siinä samalla. Nyt ei voi muuta kun todeta, että osaisipa sitä sitten elää näiden ajatusten mukaan, jos itselle sitä jälkikasvua joskus tulevaisuudessa siunaantuu. (Kuvassa lapsena saamani käsilaukku, joka asustelee kanssani edelleen. Se tosin on jo jäänyt eläkkeelle käsilaukun virasta.)

Vielä on heitäkin joilla ei ole kaikkea

Olen iloinen että meille täällä kotoisessa Suomessamme on jo tarjolla monipuolinen valikoima eettisiä vaihtoehtoja joululahjuksiksi, mutta... Se että Suomessa on paljon ihmisiä joilla, ja joille, on taloudellisesti mahdollisuus ostaa lahjaksi esimerkiksi lehmä jonnekin kaukomaille, ei tarkoita sitä etteikö apua tarvittaisi täällä kotoisessa Suomessakin. En missään nimessä sano etteikö meidän tulisi auttaa muiden maiden vähäosaisia, mutta joku tässä on kuitenkin pyllyllään, sillä samaan aikaan oman yhteiskuntamme kahtia jakautuminen korostuu entisestään. Miksi Suomalaisesta pahoinvoinnista ei puhuta joululahjojen hankinnan yhteydessä? Tuntuu että sitä ei enää tahdota muistaa ollenkaan että ihan läheltämme löytyy ihmisiä joilla ei vielä ole kaikkea, jotka todella tarvitsevat joululahjaansa, ruokaa, vaatteita, rahaa ensikuun vuokraan, harrastusvälineitä...

Pari päivää sitten SuomiPOPin nettiradio provosoi ajatuksiani kohti näitä pohdintoja soittamalla muutaman tunnin sisällä seuraavat kappaleet: Mikko Alatalon Ihmisen ikävä toisen luo, Jope Ruonansuun Enkeleitä toisillemme ja Sakari Kuosmasen Pieni sydän. Aloin pohtia tätä pienen maamme taloudellista kahtia jakautumista vähän aktiivisemmin ja sitä että tilanteelle pitäisi tehdä jotain. Ensimmäisenä ajattelin että nuo kyseiset kappaleet pitäisi koota yhdelle levylle ja etsiä vielä muitakin (niitä varmasti löytyy) ja huolehtia seuraavaksi siitä että kaikki kansanedustajat ja ministerit saisivat kyseisen levyn ja kuuntelisivat sen ajatuksella lävitse, mieluummin useamman kerran. Mutta jos ihminen ei ole nähnyt millaista elämää eletään kelan työttömyyspäivärahalla, lapsilisillä ja/tai sossun toimeentulotuella, häntä tuskin nuo kyseiset laulut koskettaa haluamallani tavalla. Joten suunnittelin kummiohjelman, nehän ovat nyt muotia muutenkin. Tässä kummiohjelmassa kansanedustan ja ministerin työhön kuuluu vähäosaisen Suomalaisperheen kummeus. Kummeus tarkoittaa tutustumista puolin jos toisin ja kummiperheen elämään osallistumista. Se on sitten jokaisen omasta tunnosta kiinni, miten paljon rahaa haluaa kummiperheeseensä sijoittaa, mutta pääasia olisikin tarjota sekä kummiperheelle että kummille ikkuna toisenlaiseen maailmaan ja edesauttaa tätä kautta ihmisten hyvinvointia. Kun tähän kummipakettiin lisätään vielä suunnittelemani levy, voisi olla jo mahdollista että kansanedustajat ja ministerit kantaisivat oikeasti huolta yhteiskunnastamme ja sen jäsenien hyvinvoinnista. Ja joulunaikaan jokaisella kansanedustajalla ja ministerillä olisi ainakin yksi joululahjottava perhe, joille voisi antaa ihan oikeita tavaralahjoja tietäen että ne menevät yhtä hyvin tarpeeseen kuin kaivot ja lehmät kaukomailla.