En muista olenko koskaan kirjoittanut mitään edesmenneestä mummostani. Nyt kuitenkin kirjoitan. Mummo oli ihana ihminen. Semmoinen pienen maatilan emäntä, tomera ja puuhakas, niinkuin tietysti piti ollakin viime vuosisadan maalaisyhteiskunnassa. (Eihän tomeruudesta ja puuhakkuudesta haittaa ole nykypäivänäkään...) Kaikkien tiukkojen aikojen ja raskaan maatilatyön jälkeenkin, mummo oli positivinen, aurinkoinen ja herttainen.
Mummo teki myös käsitöitä; neuloi, virkkasi ja leikkasi matonkuteita. Niinpä käsityöllä on minulle henkilökohtainen merkitys ja vahva side positiiviseen asenteeseen, sydämellisyyteen ja onnellisuuteen myös. Kotona minä eniten käsitöitä opin tekemään, mutta sain myös tehdä käsitöitä mummon kanssa kun mummo vielä niihin pystyi. Minulla oli monet monet mummon tekemät villasukat ja lapaset. Edelleen tallessa on ainakin yhdet lapaset joista en luovu koskaan, pitääkseni kiinni mummosta. Käsityötiedettä opiskellessani aina kun kävin mummon luona mummo halusi kuulla mitä käsitöitä olin tehnyt ja mitä olin koulussa käsitöistä oppinut. Silloin hän ei enää itse pystynyt kokonaisia töitä tekemään, mutta iloitsi minun kertomuksista. Lisäksi langat, puikot ja koukut olivat osa hänen elämäänsä ihan loppuun asti. Vanhuuden höperöittämän mummon onnellisuuteen tuntui olellisesti vaikuttavan se että sai pitää lankakerää kädessä ja olla tekevinään jotakin.
Joku aika sitten äippä toi minulle "mummon aarteita". Tämä on jotakin niin meidän mummoa. Matonkuteita leikatessaan hän oli leikannut vetoketjulliset taskut talteen ja tallettanut niihin sitten kaikkea pientä, joka jonkun muun käsittelyssä olisi jo joutanut hävitettäväksi. Nuo taskut ovat nyt osa minun ompelupöydän kaaosta. Niillä ei ole paikkaa vaan ne seilaavat pitkin poikin ja joka kerta kun ne osuvat käteeni nousee suunpielet korviin ja juttelen mummolle muutaman sanan.
