Sellainen oli se Joulu

Viime vuoden kaavalla ruodin hiukan pois hiipivää Joulua eli tarkastelussa suhaaminen, suuhunpantava ja sähkö. Vietimme joulua kolmessa paikassa tänä vuonna, Kuusankoskella, Savitaipaleella ja Mäntyharjussa. Hyvä ei ole ajella paikasta toiseen, mutta sentään teimme loogisen rengasmatkan ajelematta edestakasin vaan yksinkertaisesti lähdimme aattona kotoa Kouvolasta Kuusankoskelle, sieltä joulupäivänä Savitaipaleen kautta Mäntyharjuun, josta Tapanina takaisin kotiin. Olen itseasiassa ihan ylpeä tuosta Ekkulista joka tätä reittisuunnitelmaa ehdotti. Omassani olisi ollut vähän enemmän edestakaista suharointia.

Suuhunpantava meni samoilla linjoilla kuin viimekin vuonna. Kotiin en varannut muuta kuin herkkuja pitkin lähestyvää joulua. Ruokapaikoissa joissa söimme oli kohtuu maltillisesti syötävää, ei siis mitään ylilyöntejä, jouluruokaa muutamaksi päiväksi vain. Oman ruokataloutemme suurin turhuus on kyllä yksittäiset leivonnaispellit joita paistelin pitkin matkaa. Olisihan ne voinut jättää kokonaankin nauttimatta tai sitten paistaa enemmän kerralla. Se tosin olisi lisännyt leivonnaisten kulutustakin.

No entä sitten se sähkö. Omassa kodissa ratkaisimme sähkön kulutuksen niin, että tingimme jouluvalojen määrästä. Keittiön ikkunalla paloi koko Joulukuun kynttelikkö, muita jouluvaloja emme tänä vuonna laittaneet ollenkaan. Keittiössä pärjäsi pitkälle ilman keittiön omia valoja kynttelikön turvin, joten en ota kynttelikön jatkuvasta valosta kovin huonoa omaa tuntoa. Ja iso osa sähkön kulutuksen säästöstähän tuli myös siitä että meidän kotona ei paistettu kinkkua, eikä mitään muutakaan jouluruokaa joulunaikaan, joten emme sinänsä kasvattaneet aaton läheisyydessä sähkökuormaa. Tokihan ainakin aattona syömämme kinkun koossa oli huomioitu meidätkin syöjinä, mutta se olikin paistettu leivinuunissa, joten siihen ei kulunut sähköä.

Ei ollut tämäkään joulu mikään ekologisuuden huippu, mutta kyllä tätä ihan ajatuksella rakennettiin, idealla että vähempi on enemmän. Kaikkeen hömpötykseen ei tarvitse mennä mukaan, ja silloin vähäinenkin tuntuu hienommalta.

Kuvassa joulupukin tuoma suloinen sydänheijastin (iso kiitos Sanna-ystäväni), joka pääsi heti villakangas takkiani koristamaan.