Ompelukone, se mitä niin ylistin, lopetti toimintansa sunnuntaina. Toivottavasti vain väliaikaisesti. Tuli siitä murhe, mutta onneksi on ystäviä. Ihanainen Hanna-ystäväni tuolta melkein naapurista antoi oman koneensa lainaan, enkä tunne oloani niin orvoksi. Kiitos! (Tämäkin on edelleen meillä, niin että täydellisellä lainavarustuksella täällä nyt ommellaan.)
Alkuviikon ähistelin gradun ääressä. Luen ongelmakeskeistä oppimista ja yhä enemmän alan ymmärtää että minulle sopivat opetusmenetelmät ovat kaikkea muuta kuin tiedon vuodattamista oppilaille. Tätä päätelmää vahvistaa sijaisuudet joita teen. Tänään tuurasin matikan ja fysiikka/kemian opea, huomenna sama homma jatkuu ja perjantaina historiaa. Luokan edessä luennoiminen on vain niin turhauttavaa ja tehotonta, kun oppilaille ei synny henkilökohtaista suhdetta eikä motivaatiota oppia asioita jotka opettaja posottaa ulkomuistista. Onneksi tekstiilitöissä oppiminen tapahtuu vähän luontevammin tekemisen kautta ilman sen kummampaa organisointiakin.
Suku johon en edes virallisesti (vielä) kuulu on pitkän odotuksen jälkeen saanut varmistuksen uudesta jäsenestä. Pieni tyttö saapuu toiselta puolelta maailmaa! Riemun rajoja ei voi kuvailla, sydän pomppii ilosta melkein ulos rinnasta joka kerta kun tämän asian muistan. Ja arvatkaa vaan olenko jo suunnitellut sen tuhat ihanaa käsityötä...
Tulevana viikonloppuna on myös vanhimman kummityttöni syntymäpäivät. Hän täyttää jo 9-vuotta ja me näemme pitkästä aikaa. Yhdeksän vuotta on pitkä aika. Tavallaan tämä kummityttöni teki minusta tädin, aikuisen, juuri täysi-ikäisyyden kynnyksellä. Biologisesti minusta ei tule tätiä koskaan, mutta onneksi on näitä kummilapsia joille saan olla kummitäti ja onhan tuolla miehekkeellä noita sedätettäviä, joten ehkä heillekin sitten joskus tädiksi rupean.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti