Kirjapinon takaa hei!

Tässä on tullut vähän sählättyä ja sitten olen ottanut itseäni niskasta kiinni (lievän painostuksen jälkeen) ja ruvennut opiskelemaan. Johan tässä ehdittiin ollakin pelkkiä työssä käyviä ihmisiä, joten nyt joutaa taas opiskelemaan. No oikeesti ei joutais, mutta karsitaan vapaa-ajasta. Projektina on siis tällä hetkellä erityispedagogiikan perusopinnot avoimessa yliopistossa ja tarkoitus olis saada ne tosi nopeesti valmiiksi. Niin nopeesti että hetkeen en tee mitään muuta kuin käyn töissä ja opiskelen. Tai no ettei pää hajoais, niin välillä fysioterapiaa, lenkkeilyä ja satunnaisia ystävien tapaamisia. (Kotityötkin olen ulkoistanut, kiitos äiti!)

En tiedä onko minulla jaksamista tai innostusta kirjoittaa oppimistani asioista tulevaisuudessa, mutta pikkasen voisin tähän nyt jotain raportoida. Ensimmäinen oppimistehtävä jonka tein, käsitteli kommunikoinnin häiriöitä ja luin muun muassa kuulohäiriöisistä lapsista ja nuorista. Sydämeni sai sykkyrälle ajatus, että vanhemmat rakentavat lapselle elämäntarinaa sekä tämän käsitystä itsestään. Kai tämä on opittu jo kasvatustiedettä opiskellessa, mutta ei kaikkea voi muistaa. :) Tämä koskee niin kuulohäiriöisiä kuin muitakin lapsia, mutta erityisesti niitä lapsia joille minäkuvan ja oman elämäntarinan hahmottaminen itse on vaikeaa.

Eli tarina, jonka ihminen kertoo itsestään on vanhemman pohjustama. Vanhempi tallentaa lapsen tunteita tämän elämänvaiheista, rakentaa niistä jatkumoa ja kertoo lapselle. Samalla tavalla myös minäkuvan muodostumiselle on tärkeää vanhemman viestit. Vanhempi tulkitsee lapsen persoonaa ja viestittää kuvaa lapsesta tälle itselleen. Jos vanhempi on omien vaikeuksiensa vuoksi estynyt tai muuten kyvytön rakentamaan ehyttä kuvaa lapsen elämästä tai todellisuutta vastaavaa kuvaa lapsen persoonasta, voi lapsen minäkuva tai elämäntarina jäädä kokonaan muodostumatta. Voi voi kun tuntuu pahalle tuo ajatus.

(Kuva on otettu kännykällä ja sen siirtämiseksi koneelle on taisteltu kauan. Pitäs varmaan ladata kameran patterin.)